Aamusella meillä oli taas pakkausurakka. Oli vähän haikea tunne, kun tunsimme olevamme niin kotonamme Tepaneessa. Puolilta päivin luovutettiin huone, ja M rohmusi vielä yhden hieronnan ennen iltapäivän lähtöä. Kolmelta iltapäivällä veneemme odotti meitä rannassa, hyvästelimme ja halasimme Andrean, Silvian, Vittorion ja hauvat. Hyppäsimme kotirannalta veneeseen ja siellä sitten tuli M:lle sen verran surku, että piti suu mutrussa itkeä tirauttaa. Kamalaa näillä matkoilla on aina lähteä, varsinkin jos tutustuu ja tykästyy ihmisiin ja kotiutuu hyvin. Hetken päästä helpotti, olihan se komiaa aloittaa matka kotirannasta ja ajella yksityispaatilla Mayan puolelle. Matka kesti puolisen tuntia ja Mayassa hypättiin mustaan tyylikkääseen minibussiin. Ajomatka Mayasta Cebuun kesti kolmisen tuntia, ja ihailimme ohikiitäviä kyliä iltavalaistuksessa. Kyliä ja ihmisiä on koko ajan matkan varrella, näillä seuduilla elämä tapahtuu ulkosalla eikä sisällä kuten meillä.

Hei hei kotihämis

Nääkin sano heipat Spikelle

Hei hei Tepanee!

M hakeutui keulaan merituuleen kuivattelemaan silmiään

Loppukaneettina Filippiineistä todettakoon, että tykästyimme maahan kovasti, ja toivomme palaavamme tänne jossain vaiheessa. Ihmiset olivat todella ystävällisiä, logistiikka toimi moitteettomasti, säät suosivat ja maisemat olivat mahtavia. Mitään ongelmia ruokien, puhtauden, terveyden tai minkään muunkaan kanssa ei ollut. Minnin matkat suosittelee J.

Cebun kentällä näimme telkkarista, että Sabahissa (juuri se osavaltio Borneossa, johon olemme suuntaamassa) on jotain levottomuuksia, jossa on kuollut ainakin 80 ihmistä. Great. Tuli olo, että nytkö alkaa onni kääntyä. Onneksi oli netti, ja sieltä emme löytäneet mitään sen kummempaa, joten matkaan vaan. Cebusta lensimme ensin Manilaan ja sieltä vielä yöllä Malesian puolelle Kota Kinabaluun. Saavuimme Kota Kinabalun lentokentälle noin 01:30 yöllä. Odotimme matkatavararoita tulohallissa, jossa oli aika hiljaista. Edessämme seisoi nunna, yksi matkustajista. Yhtäkkiä hiljaisessa hallissa nunna kajautti ilmoille mojovan pierun. Silmänräpäyksen ajan katsoimme L:n kanssa toisiamme epäuskoisina silmiin tyyliin ”oliko se…”, ja sitten piti siirtyä sivummalle tikahtumaan. Piti hekottaa hiljaa sisäänpäin, ei voitu ruveta tolkuttomasti hirnumaan yöllisessä hallissa. Oltiin vielä väsyneitä ja vaan lisäsi hepulikohtauksemme voimakkuutta. Tervetuloa Malesiaan!

Seuraava lentomme Kota Kinabaluun lähtisi vajaan viiden tunnin päästä. Olin varannut lentokentän vierestä meille reppureissaajien hostellihuoneen, mikä ei maksanut juuri mitään. Ajattelin, että olisi ehkä kiva muutama tunti oikoa vähän jalkoja lentokentällä kököttämisen sijaan. Menimme taksilla hostelliin, se olikin ihan vieressä. Olin tsekannut paikan netistä ja nähnyt kuvat ja varautunut siihen, että paikka on tosi vaatimaton, mutta se oli yököttävä. M:n kipuraja matka-asumusten suhteen löytyi tässä. Kuppanen, ällö, likainen… Yakk, vieläkin puistattaa pelkkä ajatuskin. Paikalla ei ollut ketään, sitten löydettiin ovi jota piti takoa että saatiin tyyppi hereille.  Oven takaa könysi joku nuori langanlaiha poika tukka pystyssä ja kalsarit jalassa, vaikka oltiin kyllä ilmoitettu, että tullaan yöllä. Saimme avaimen ja mentiin huoneeseen. Karsea. Katselin hetken sänkyä ja siinä möyri jotain tyyppejä. Päätin heti, että nämä on varmaan luteita. L oli sitä mieltä, että olivat muurahaisia, mutta en jaksanut yöllä tehdä tarkempaa lajitunnistusta, riitti se tieto että tuohon sänkyyn en koske. Paikan yleinen vessakin oli kaamea. Lisäksi siellä oli iso yhteiskeittiö, jossa oli saastaista. M ei voi ymmärtää, millainen matkailija pystyy majoittumaan tällaiseen paikkaan. Yleisissä tiloissa ei olisi saanut olla kengät jalassa, mutta omat superpaskaiset kengätkin tuntuivat kliinisiltä paikkaan verrattuna, joten talsin kengissä. Oli paikassa jotain positiivistakin. Nopea nettiyhteys. Vietimme 3 tuntia siten, että L chillasi yleistilojen sohvalla ja M seisoi tietokoneen kanssa ja latasi kuvia blogiin. Ei tullut nukuttua silmäystäkään. M:n matkojen uusi motto voisi kuulua vaikka “If you can’t travel decently, it is better to stay at home”. En siis todellakaan tarvitse mitään luksusta (mistä ei koskaan tietenkään ole toki varsinaista haittaakaan), mutta puhdasta pitää olla. Esim. Cebun hotellimme oli hyvin vaatimaton, mutta se oli todella puhdas verrattuna tähän rotanloukkuun, murjuun tai läävään, tai miksi sitä nyt haluaakaan nimittää, kaikki näistä sopii. Siinä yöllä pyöriessäni näin yhden elämäni isoimmista torakoista, kun se kipitti asukkaiden kenkien seassa. Ainoo torakka so far tällä matkalla, ja kuinkas sattuikaan tulemaan vastaan juuri täällä rääkyvässä röttelössä.

Rääkyvä röttelö. Hyi h******i. Never again.

Harmi kun ei ollut aikaa mennä kylpyyn…

Täällä ei ollutkaan koiria, vaan torakoita. En rapsutellut.

L vietti kolme tuntia yleistilan sohvalla ja M seisoskeli kengät jalassa rääkyvän röttelön nopean netin äärellä.

Kokkaamaan kutsuva yhteiskeittiö. Huomaa luxus-yksityskohdat kuten puhdas leikkuulauta seinällä tai tiskirätti oikeassa alakulmassa. Oikeesti!??!!

Kolmen tunnin jälkeen lampsimme kentälle, ja hyppäsimme koneeseen kohti Tawauta, joka sijaitsee toisella puolella Borneota. Jälleen lyhyt lento, kuten kaikki aiemmatkin lukuunottamatta Hki-HK-väliä. Tawaun kenttä oli tosi siisti ja tunnelma oli jotenkin hyvä ja positiivinen. Kentällä kuski oli taas vastassa meitä nimikyltin kanssa, ja hyppäsimme minibussiin, ja noin parin tunnin ajomatka kohti Sempornaa alkoi. Ajomatka oli taas tosi kiva, ja päivänvalossa näkee ihailla maisemia. Tällä matkalla on kyllä oltu veneiden ja minibussien kyydissä enemmän kun tarpeeksi. Onneksi me molemmat tykkäämme myös itse matkanteosta, joten siirtymiset eivät ole meille haitta tai ongelma, päinvastoin. Tässä kohtaa mietimme, miten jokainen pätkä matkallamme on sujunut täysin aikataulujen mukaisesti ja ongelmitta, ja olemme todella tyytyväisiä ja onnekkaita, kun mitään säätöä ei ole ollut.

Another airplane. Yhtiö vaan vaihtuu välillä.

Oltiin kuultu ja luettu etukäteen, että Semporna on köyhä pieni kylä, missä ei ole mitään. Hupaisaa, koska siihen verrattuna, mistä me olimme tulleet ja mitä olimme nähneet matkanvarrella, Semporna oli lähes länsimaista tasoa vastaava kaupunki. Ehkä vähän liioittelua, mutta siis siellä oli oikeita taloja (jopa pari-kolmikerroksisia), muutama oikea ravintola, kauppa, autoja jne. Meistä paikka oli oikein kiva. Pieni paikka, mutta silti kuulemamme kuvaukset olivat mielestämme hieman liioittelua.

Kuski ajoi meidät Scuba Junkien toimiston eteen. Menimme toimistoon, ja siellä tehtiin kaikki paperit ja hoidettiin maksut jne. Ja mikä kivointa, toimistossa oli Ewok-niminen karvakasa, jota saimme rapsutella sydämemme kyllyydestä. Kyselimme uutisissa näkemistämme levottomuuksista ja toden totta, jotain hässäkkää on ollut. Monet matkalaiset olivat peruneet tulonsa. Nyt kuitenkin tilanne on kuulemma rauhoittumaan päin. Filippiiniläiset ja malesialaiset kärhämöivät Borneosta, molempien mielestä saari kuuluu heille. Turistit jätetään kuulemma rauhaan, ja heille ole koskaan ollut vaaraa silloinkaan, kun keskinäiset kahinat ovat päällä. Eipä jäänyt paljon vaihtoehtoja kuin luottaa siihen, että kaikki menee ok.

Scuba Junkien toimisto Sempornassa. Siisti ja hiano.

Mistä tunnet sä ystävän…? Ewok, Scuba Junkien toimistohau.

Sempornasta on vielä noin tunnin pikavenematka Mabulin saarelle, johon olimme menossa. Mabulissa asumme Scuba Junkien pyörittämässä Mabul Beach Resortissa. Maksoimme etukäteen koko lystin Sempornan puolella. Tämä on kätevää, koska tällöin saarelle ei tarvitse viedä paljon käteistä, koska sitä ei paljon tarvitse. Varaamaamme pakettiin kuuluu majoitus, kaikki ruuat, juomavesi ja kaikki sukellukset. Ainoastaan muut juomat kuin vesi pitää maksaa erikseen. Tosi kätevää. Kuulimme tästä paikasta viime marraskuussa ollessamme Egyptissä sukeltamssa, siellä oli juuri aloittanut työt brittiläinen Bernie, joka oli ennen töissä Scuba Junkiella. Jee, nyt me oltiin vihdoinkin täällä. Sipadanilla sukeltamisesta olemme unelmoineet jo pitään. Siellä ei enää voi majoittua, vaan sinne pääsee ainoastaan muutamalta lähistöllä sijaitsevalta saarelta, kuten Mabulista.

Istuimme muutaman tunnin SJ:n toimistolla, jossa roikuimme netissä ja L kävi leikkauttamassa tukkansa SJ:n toimiston vieressä olevassa parturissa, jossa Melanie-niminen ladyboy teki hyvää jälkeä. Venekuljetus lähti 14:30. Väsytti vähän kaamean yön jälkeen, mutta onneksi läävän muisto alkoi jo hälvetä. Hyppäsimme taas kerran veneeseen. Yhteispaatilla meitä piti kuulemma olla 10 henkeä, mutta kaikki muut olivat peruneet, joten nyt meillä oli taas oma ”yksityisvene”, ja sehän meille sopi. Pikku purtilon perässä oli 2 x115 heppasta moottoria, joten paatti lähti Sempornasta kuin raketti. Sempornan satama oli tosi paskanen, roskaa kellui kaikkialla. Tänne pitäisi lähettää muutama rekkalastillinen pohjoismaisia vihernat**ja kertomaan miten maailma makaa, olis paljon töitä.

Tuulen tuivertaessa kiidettiin sinistä merta pitkin hurjaa vauhtia. Oli sen verran kova viima, että M:n haivenet meinas jäädä Sempornan ja Mabulin välille. Ihan kaikki ei sentään irronneet.

Leaving Semporna.

2 x 115 hv. Sopivasti potkua..

Perillä, jei!

Mabul on tosi pieni saari. Ollaan koko ajan menty isommasta pienempään. Mabulin ympäri kävelee noin parissakymmenessä minuutissa. Saavuimme Mabuliin, majoituttiin rivitalotyyppiseen bungalowiin (puhtoinen ja viihtyisä) ja sitten väsähdettiin molemmat. Täydellinen nuijanukutus. Ajattelin, että istahdan ihan vaan hetkeksi tähän sängyn reunalle ja siitä sängyn jalkopäästä havahduin parin tunnin päästä. Täällä ruoka-ajat ovat aina samat, aamulla aamupala, lounas on 13:30 ja illallinen 19:00. Nousimme illalla sen verran, että käytiin vähän syömässä ja vilaisemassa paikat ja tarkastamassa, mihin aikaan pitää aamulla olla lähtövalmiina sukeltamaan. Täällä se on se juttu, mitään kaunista rantaa tai muuta aktiviteettia ei juurikaan ole. Saimme ruokaa ja tarvittavat tiedosta huomista varten ja menimme nukkumaan. Huh, vihdoinkin perillä. Täällä vietämme matkamme pisimmän ajan, 9 yötä.

Välihuomatus: nyt iskettiin kultasuoneen eli löydettiin raketinnopea netti (vähän ketkukonstein ;)), joten tuuttaan näitä posteja nyt urakalla eetteriin. Tsekkaa siis myös edelliset, jos haluat seurata reissua suht koht kronologiassa.

Taas uusi ihana, aurinkoinen aamu. Malapascuallakin säät suosivat meitä, joka päivä lähes pilvetön taivas ja mukava tuulenvire. Talomme on suunniteltu erinomaisesti (se on omistaja Andrean omakätisesti suunnittelema ja osittain rakentama) ; meillä on kaksi leveää liukuovea. Toinen on perusovi ja toinen on hyttysverkko-ovi. Nukuimme lähes kaikki yöt siten, että meillä oli ulko-ovi auki ja vain hyttysverkko kiinni, ilman ilmastointia. Meren ja eläimistön ääniin on taianomaista nukahtaa ja herätä. Nukuimme kaikki yöt todella hyvin ja sikeästi. Sama fiilis kuin telttailussa: luonto on ihan vieressä ja sen voi kuulla, mutta se pysyy kuitenkin M:lle sopivan välimatkan päässä ja nykyajan mukavuudet ovat käden ulottuvilla.

Our house in the middle of our street (Manilyn on vähän piilossa vasemmalla tuosta eniten näkyvästä talosta)

Tänään oli vuorossa sukellusretkipäivä Gaton saarelle. Malapascualla on sanonta, että tulet katsomaan kettuhaita, mutta lähdet muistaen Gaton. Venematka saarelle kesti noin tunnin, dive masterina oli Ludon tyttöystävä, tanskalainen Regi. Mahtava tyyppi.

Gaton saarelle ei pääse rantautumaan. Saari nousee vedestä suht korkealle ja sitä ympäröi jyrkät kivireunat. Eka sukellus oli mielenkiintoinen. Näkyvyys oli ihan ok muttei huippu, ja nähtiin ihan kivoja juttuja. Haikaloja olisi kuulemma odotettavissa, mutta niitä ei näkynyt. Toisia sukeltajia nähtiinkin sitten pilvin pimein. Veden alla oli populaa ruuhkaksi asti ja kun löytyi jotain mielenkiintoista kuten merihevonen tai skorpionikala, oli ympärillä räpylää ja kuhinaa kuin Stokkan hulluilla päivillä. Liikennevalot olis pitänyt olla, tai jonotusnumerot.

Gaton saari

Taukohengailua paatilla

Näitä meriheppoja nähtiin paljon. Niitä(kin) on monenvärisiä ja -kokoisia.

Tauolla söimme veneessä lounaan ja oli toisen sukelluksen aika. Kohteen nimi on the cave, eli luola. Sitten alkoi tapahtua. Ryhmämme (Regi ja 5 sukeltajaa) hyppäsi veteen, laskeuduimme muutaman metrin alas ja menimme sisään pimeään luolaan. Piti varoa pöllyttämästä pohjan hiekkaa. Luolassa oli hetken pimeää ja sitten edessämme avautui postiluukun muotoinen valonkajo. Uimme sitä kohti ja se kasvoi isommaksi ja sitten tuli wau-näky; noin viisi haikalaa kierteli sinisessä valon kajossa. Pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan niiden mustia siluetteja, ja sitten jatkoimme matkaamme aukkoa kohti. Lähelle päästyämme aukko olikin kohtalaisen iso. Sekä luolan sisällä että aukon suulla ui haita. Pysähdyimme luolan suuaukolla ja laskeuduimme riviin pohjalle, ja siinä sitten kökittiin ja ihasteltiin, kun haikalat lipuivat välillä suoraan kohti  ja välillä ohi. Niitä tuijotellessamme unohtui tyystin missä olimme ja mitä olimme tekemässä, oltiin vaan lumoutuneita näystä ja ihailimme yhtä evoluution täydellisimmistä luomuksista muutaman metrin päästä.

Hai on kala.

Aikamme haita toljotettuamme jatkoimme matkaa. Tässä kohteessa ei ollut ruuhkaa  ja saimme rauhassa ihastella kauniita koralleja ja elämää, näimme mm. söpön pikku seepian, joka hengaili meidän kanssa jonkun aikaa.Oli myös rapuja, ja flat worm joka ihastui L:n kamerakotelon linssiin tai omaan peilikuvaansa siinä ja läväytti itsensä siihen kiinni.

Bandage shrimp

Skorpionikala

’

Seepia (tää osaa vaihtaa väriä sekunnissa ympäristön mukaan)

Flatworm, joka liimautui L:n kamerakotelon linssiin.

Venematkat sukelluskohteille on rankkoja

Hyvän sukellusretkipäivän jälkeen palattiin maihin. M kävi hieronnassa, ja L kävi sillä aikaa juoksulenkillä Andrean kanssa. Tällä kertaa saaren kierroslenkkiin ei kulunut kuin puolisen tuntia. Lenkin jälkeen oli L:n hierontavuoro, jonka jälkeen hengailtiin rannassa iltaan asti, seurusteltiin ja rapsulteltiin vuhveleita. Ei jaksettu tänään syödä edes dinneriä, syötiin sipsejä ja kuivattua mangoa bungalowissamme ja totesimme, että parempi käydä ajoissa nukkumaan, kun huomenna olisi taas aikainen herätys, menemme uudestaan kettuhaisukellukselle ja herätys on 04:00.

Hierontataivas rannalla

Pojat lenkillä. Tarkistivat samalla, miten uuden ravintolan rakennustyöt edistyy.

Aamulla heräsimme ajoissa, laitoimme itsemme kuntoon ja lähdimme sukelluskeskukseen yön pimeydessä. Lähelle päästyämme ihmettelimme, kun liikettä ei näkynyt, yleensä siihen aikaan paikassa on vilinää ja vilskettä. Päästiin perille ja paikalla oli pari ihmistä. Hölmistyneenä kysyimme, että olemmeko myöhässä ja jep, olimmehan me. Paatti oli lähtenyt 05:00 eikä 05:30, minkä me molemmat muistimme. Eipä siinä sitten mitään. Oli vähän höh-olo. M:ltä pääsi jokunen ärräpää, ja sitten läksimme istuskelmaan rannalle ja nieleksimään pettymystämme. Hetken päästä mietimme, että ehkä tän pitikin mennä näin, kun molemmat muistettiin lähtöaika yhtä väärin. Istuttiin hetki autiolla rannalla ja katseltiin auringonnousua. Paikalle eksyi myös yksi kirppukasa, jota rapsuttelimme. Lähdimme kävelylle lähiympäristöön ja löysimme mm. paikallisen hautuumaan. Spooky paikka. Kyläläiset pitävät kuulemma välillä siellä juhlia, joissa soitetaan musiikkia, pelataan korttia ja pidetään hauskaa. Ikäänkuin vietetään iltaa poismenneiden kanssa.

Aamunkajo rannalla, jolla me myöhästyneet tolvanat nieleksimme hetken pettymystämme (ihan omasta tyhmyydestä johtuva moka)

Onneksi lohduttaja kirmasi paikalle ja tuli heti parempi mieli. Koiraterapia toimii!

Paikallinen hautuumaa

Suklukeskuksen seinällä on selkeä aikataulu sukluille. Ehkä me ei enää osata näin vanhoina lukea lukujärjestyksiä..

Thresher Shark Diversillakin on omat maskotit, 2 hellyydenkipeää nallekarhua.

Jonkun ajan päästä mentiin takasin nukkumaan. Aamupäivällä noustiin ja ruvettiin hiljalleen valmistautumaan huomiseen lähtöön, käytiin mm. sukelluskeskuksessa hakemassa kamat ja maksamassa lasku. Olivat reiluja, eivätkä laskuttaneet meitä siltä suklulta, jolta myöhästyimme. Sitten hengailtiin kotirannalla, seurusteltiin vieraiden ja omistajien kanssa, räpsittiin kuvia ja rapsuteltiin hauvoja. Oltiin sovittu vielä vikasta Malapascua-dinneristä, oltiin tilattu Vittoriolta 3:n ruokalajin illallinen. Hän tiesi himoni mangoon ja papaijaan ja keittiön tätit olivat jo aamulla valmistaneet meille mango- ja papaijajälkiruokaa. Illallinen syötiin muutaman vieraan kanssa, ja muut lähtivät pikkuhiljaa nukkumaan ja me jäimme vielä Andrean ja Vittorion kanssa istumaan iltaa. V kaivoi piilostaan erikoispullon grappaa jota hän ei kuulemma myy, vaan tarjoaa ainoastaan ystävilleen. Pojat siinä tyhjentelivät grappa-pulloa ja sivusimme myös V:n naishuolia. Hän on sinkku ja pyysi lähettämään Suomesta laivalastillisen tyttöjä, yksi kerrallaan tosin. Lupasin mainita kaikille sinkkuystävilleni hänestä.

Iltahämy vikana iltana kotirannalla. Oikella hierontatäti työssään, vasemmalla ruokailutila ja baari.

L, Vittorio, Andrea ja M. Kaikki kiinnostuneet sinkkuleidit voivat ilmoittautua M:lle

Pääruokana fisufile. Ei ruodon ruotoa. That’s the way aha-aha I like it..

Digestiiviksi italialaista grappaa.

Hauvain hyvänyöntoivotukset

Vikaksi yöksi vielä hyttysverkko-ovi auki ja ilmastointi pois, ja nuijanukutus lempeään aaltojen ääneen oli valmis. Huomenna on muuttopäivä ja uudet seikkailut ja uusi maa edessä.

Heräsimme aamulla 04:00 ja oli vielä pimeää. Hipsimme sukelluskeskukseen viideksi. Veneeseen noustessamme pieni valonkajo näkyi jo taivaanrannassa. Sukelluskohteeseen oli vajaa puolen tunnin venematka, jonka aikana saimme sukellusbriiffin ja kuulimme lisää kettuhaista. Kettuhai elää yleensä syvyyksissä mutta tulee yöllä saalistamaan matalammalle ja juuri siksi aamun ensi hetket ovat paras aika nähdä niitä, sillä auringon noustua ne painuvat taas syvyyksiin.

Mekin painuimme syyvyyksiin etsimään tätä erikoisuutta. Vedessä oli valoa jo ihan hyvin, ei tarvinnut lamppua. Pinnan alla oli jotenkin taianomainen ja raukea tunnelma aamun ensi hetkinä, oli rentouttavaa lipua hiljakseen eteenpäin vihertävässä aamun valossa. Heti alussa altamme ui yksi iso yksilö. Sitten menikin jonkun aikaa, ennenkuin näimme seuraavat. Näimme pari haita melko läheltä. Haikala on hopeanvärinen ja näyttää lähinnä venähtäneeltä silliltä tai silakalta. Se on tunnettu pitkästä pyrstöstään. Näytti komealta otukselta ohi lipuessaan. Kettuhaita nähdään lähes joka sukelluksella, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tapasimme muutamia todella innokkaita faneja, eräs pariskunta on ollut täällä 10 päivän lomalla ja tehnyt sukelluksen joka aamu ja toinen pariskunta viitenä aamuna.. Siis joka aamu herätys viimeistään 04:00. Onhan se hieno eläin, mutta me ei nyt ehkä ihan niiiiin hieno. Ja kun täällä saarella on muutakin tekemistä. Oltiin tyytyväisiä tähän sukellukseen. Ehkä voisi vielä toisen kerran käydä.

The Hai näillä main

Hyvä puoli tässä suklussa on se, että pääsee aikaisin ylös. 7:ltä oltiin jo takaisin ja koko päivä edessä. Loppupäivä meni jotenkin vaan laiskotellessa, telakoimme itsemme Tepaneen vieressä sijaitsevaan hyvään italialaiseen ravintolaan Angelinas’een jossa on kohtalaisin wifi-yhteys jonka olemme löytäneet. L keskittyi omiin hommiinsa ja minä latasin kuvia minninmatkoihin. Lataaminen on tosi hidasta, kesti tuntitolkulla (tästä syystä näiden postailujen saaminen valmiiksi kestää), mutta mikäs siinä istuskellessa meren vieressä terassilla ja nauttiessa välillä juomaa ja ruokaa. Iltapäivällä pienet nokoset rantatuolissa, vähän snorklausta ja uiskentelua kotirannassa. Auringonlasku oli taas tavallisen mahtava, ja M:n muistikortti täyttyy kiitettävästi. Siinä missä L kuvaa enemmän merenalaista elämää, M on erikoistunut enimmäkseen auringonlaskuihin ja rantakuviin. Jotenkin semmoinen olo, että on rohmuttava nättejä kuvia, jotta sitten jälkikäteen ymmärtää missä on ollut :).

Italia meets the Philippines = yammy

Illalla kävelimme kotikulmilta hieman pidemmälle syömään. Big mistake. Ympäristö oli kiva, mutta ruoka oli pahaa. No eipä tartte lähteä enää merta edemmäs kalaan.

Välillä tuli sunset.

Näissä hetkissä sitä vaan on niin pieni olo.

Seuraavana aamuna heräsimme ajoissa ja halusimme varata yhden päivän saareen tutustumiselle. Se kannatti. Lähdimme aamupäivällä kiertämään saarta. Saaren ympäri kävelee parissa tunnissa, jos ei pysähtele, mutta meillä ei ollut kiire mihinkään. Päivä oli mahtava. Saarella on useampia pikku kyliä, joissa ihmiset elävät meikäläisten mittapuulla todella alkeellisissa oloissa, mutta he näyttivät onnellisilta. Lapset juoksentelivat aina tervehtimään iloisisesti hello:lla ja aikuisetkin olivat ystävällisiä ja moikkailivat. Ja mikä ihmeellisintä; kukaan ei yrittänyt kaupata meille mitään. Filippiiniläiset osaavat puhua myös hyvin englantia, mikä tietenkin helpottaa kanssakäymistä.

Paatteja on rakenteilla joka puolella, ja kaikki tehdään käsityönä.

Täällä palmun alla on kiva olla

Matkaevästä paikalliselta ärrältä. Pari pientä sipsipussia ja mehua, hinta 70 senttiä.

Kauppa saattaa kävellä vastaan rannalla. Tykkäsivät kovasti Angry Birdseistä.

Lounas tässä? Nääh, emmä tiedä…

Angry Birdsiä saa myös veneenä. Ja lisenssimaksut maksettu…

Kylänympäryslenkillä löysimme autioita hiekkarantoja, joilla pysähdyimme uimaan. Oli epätodellista, kun meillä kahdella oli ranta, jollainen missäpäin tahansa esim. Euroopassa olisi taattu vetonaula ja täynnä ihmisiä. Vesi on kaikkialla saaren ympärillä kristallinkirkasta ja lämpötila on n. 27 astetta. Hihkuimme onnessamme ja kirmailimme pitkin rantaa. M:n riemulla ei rajoja.

Ensin oli tyhjä ranta.

Sitten M ilmestyi.

Sitten se sekosi ja alkoi taas hyppimään.

Myös L koki kohtalaisia ilonhetkiä.

Tässä vois olla meidän tuleva koto.

Monissa kylissä kuivataan kalaa ja hedelmiä. Kukkoja on kaikkialla, sillä saari on tunnettu myös kukkotappeluistaan, joissa lyödään vetoa. Ihmiset istuvat ulkona hoitamassa askareitaan, osa selvittää kalaverkkojaan, lapset ovat uimassa tai muuten vaan ympärillä pyörimässä ja osa löhöilee nokosilla varjossa. Televisioita ei ole tai niitä ei ainakaan katsota, elämä tapahtuu ulkona. Tuli vähän tirkistelijäolo enkä kehdannut ottaa kylissä hirveesti kuvia. Tosin aina kun otin kameran esiin, varsinkin nuorempi väki poseerasi ammattitaitoisesti ja jotkut jopa pyysivät, että ota meistä kuva.

Nää poseraa mielellään täällä

Autoja saarella ei ole, kulkupelinä on joko jalat tai mopo. Mopojen kyydissä on normaalisti 3-4 ihmistä. Kylät olivat erilaisia, mutta kaikissa oli ystävällinen ja sosiaalinen tunnelma. Kävimme mm. kylässä, jossa on majakka. Meillä ei ollut hajuakaan miten pienen kukkulan päällä olevalle majakalle pääsee, ja kun kyselimme, saimme oppaaksemme kaksi söpöä pikkutyttöä, Astorinin ja Christinen. Ilman heitä ei oltais löydetty perille. Ylhäällä majakalla ihailimme maisemia ja tytöt leikkivät sillä aikaa ja odottivat meitä. Kun näpsyt oli otettu, mentiin vielä yhdessä alas kylään ja tytöt saivat kiitokseksi opastuksesta vähän karkkirahaa.

Söpöt majakkaoppaat

Lisää uima- ja limpparitaukoja. Ja ei ketään missään.

Karkista tuli mieleen, että tämä on M:n henkinen koti makeusasioissa. Täällä ymmärretään, että the sweeter, the better. Kaikkialla käytetään runsaasti sokeria ja monet asiat, jotka meillä on suolaisia, on filippiineillä makeita. Mm. sipsejä saa makeina ja moneen jo valmiiksi makeaan saatetaan lisätä roppakaupalla sokeria. Hih, eipä haittaa. Ja mangot ovat täällä kuulemma maailman parhaimpia. Testasimme mangoa usein ja eri olomuodoissa ja voimme varauksetta vahvistaa väittämän.

Mahtavan kylänympäryskiekan jälkeen palasimme base campiin ja söimme kotosalla Vittorion suosittelemat home made täytetyt leivät. Yammy.

Ruoka- ja juomalista on presentoitu Vittorion rantabaarissa näin

Sitten koitti yösukelluksen aika. Täällä yösukellus tehdään nk. dusk-sukelluksena, jolloin veteen hypätään vähän ennen auringonlaskua. Näin puolet ajasta on vähän valoa ja loppusukellus on pimeässä. Siiispä keskukseen ja paattiin. Tällä kertaa oppaana oli Balt, ja ryhmässä oli vain minä ja L. Superluksusta. Täällä kettuhaiden lisäksi toinen vetonaula on mandariinikala. Ne ovat pieniä kauniinvärisiä kaloja, jotka auringon laskun aikaan tulevat piilostaan korallin koloista kutemaan ja esittelemään parittelutanssinsa. Sukellus tapahtui päivällä vierailemamme majakan edustalla ja Balt tiesi tasan tarkkaan minne meidät vei. Sijoituimme pohjalle mukavasti ja jäimme odottamaan, ja kohta kalat tulivat esiin. Niitä oli useita ja näimme niitä aivan läheltä. Parittelutanssin näkeminen on kuulemma harvinaista mutta me näimme puolen tunnin aikana tämän esityksen varmaan parikymmentä kertaa. Hieman isompi koiras kiinnittyy pienemmän naaraan kylkeen, sitten ne kohoavat kylki kyljessä korallin kolosta esiin, ja pienen hetken jälkeen kalat irroittautuvat ja ilmoille lehähtää mädit. Parhaimpina hetkinä naaraskalan molemmissa kyljissä oli koiras. Pojat hekotteli, no, poikamaisesti. Olipahan show. Oli todella kiehtovaa seurata näiden pikkuisten kalojen puuhia, missään muualla emme ole nähneet näin paljon näitä kaloja.

Mandariinikalamies – kalamaailman Charlie Sheen

Kalojen puuhia olis voinut unohtua katselemaan vielä pidemmäksikin aikaa, mutta puolen tunnin jälkeen tuli pimeää ja laitoimme lamput päälle ja jatkoimme matkaa. Löysimme mm. merihevosia, leijonakalan eli siipisimpun, rapuja ym. Pimeällä meressä on liikenteessä ihan eri otukset kuin valoisaan aikaan. Todella hyvä sukellus.

Yösuklulta kodin kautta mentiin Angelina’siin dinnerille. L söi pizzaa ja M tilasi calzonen (täytetyn pizzataskun), joka saapui pöytään suurinpiirtein ihmisvauvan kokoisena. Huhhuh. Siitä se kyllä pikkuhiljaa ja hupeni, ja vain vähän reunaa jäi syömättä. Tällä lomalla on tullut ainakin venyteltyä hyvin, jos ei muuta niin vatsalaukkua. Onhan sekin jo jotain..

Jösses.. ja ikävä kyllä jaksoin syödä koko hökötyksen. Röyh.

Hehee, sanoinko Boracayta paratiisiksi? Jos, niin ehkä Malapascua on sitten paratiisimpi, ehkä jopa paratiisein.. Saari on paljon pienempi kuin Boracay, sen ympäri kävelee parissa tunnissa. Silmiähiveleviä hiekkarantoja on useita, saaren asukkaat ovat ystävällisiä ja saari on myös tunnettu sukelluskohteistaan. Erikoisstara näissä vesissä on sukeltajille esiintyvä pitkäpyrstöinen thresher shark eli kettuhai. Niitä tänne yleisimmin tullaan katsomaan.

Viime postissa jäimme Cebuun yöksi. Aamulla Edwin-niminen kuskimme odotteli meitä pikkubussin kanssa. Hypättiin kyytiin ja ajettiin hissun kissun rannikkoa pitkin Cebusta kohti Mayaa. Ajomatka kesti reilut 3 tuntia. Juteltiin Edwinin kanssa mukavia, katseltiin ohi kiitäviä kyliä, välillä ajettiin vuori ylös ja sitten alas, ja niin oltiin perillä Mayassa. Mayassa meitä odotti taas, yllätysyllätys, banca-vene. Hypättiin siihen, ja ajeltiin sinisellä merellä n. puoli tuntia. Ensin nähtiin Malapascuan saari, ja lähemmäksi saavuttuamme näimme mereltä asumuksemme Tepanee Beach Resortin. Tepaneeta on kehuttu kovasti mm. Tripadvisorissa, mutta mitkään netissä näkemämme kuvat tai selostukset eivät tee oikeutta tämän paikan kauneudelle.

Taas yksi merimatka

Tepanee mereltä

Karautimme Tepaneen rantaan ja törmäsimme ensimmäisenä Tepaneen italialaiseen omistajapariskuntaan Andreaan ja Silviaan. Molemmat tulivat juuri merestä uikkarit päällään. Andrea kertoi meille paikasta. Tepanee sijaitsee pienen niemen kärjessä, jossa merimaisemat avautuvat joka suuntaan. Kaunis hiekkaranta on yksityinen, siitä on helppo snorklata ja rannalla on muutamia aurinkotuoleja, sekä baari, jota pitää niinikään italialainen Vittorio. Baarista saa aamupalaa, luntsia ja dinneriäkin, jos mainitsee etukäteen sellaista haluavansa. Pöytien vieressä on myös pari hierontapöytää, jossa saa tunnin hieronnan 6 eurolla ja mani- tai pedikyyrin 3 eurolla. Ja Tepaneen näköalat..

Rantsu, jossa kiva myös snorklailla

Yritin käyttäytyä coolisti, vaikka lähinnä mieli teki lähteä ryntäilemään sekopäisenä pitkin rantaa ja tuulettamaan ja karjumaan samalla lailla kun silloin kun Suomi voitti Ruotsin lätkän MM-loppuottelussa 1995. Vaivoin hillitsin itseni. Hetken höpistyämme meidät vietiin huoneeseemme. W-O-W. Meillä on oma talo kallion kukkulalla. Suora näköala merelle ja vielä auringonlaskun suuntaan. Talo on mukavan iso ja kylppärikin todella siisti. Talon/huoneen nimi on Manilyn. Kuulimme myöhemmin, että talomme on uusinta uutta, muutama uusi talo on avattu vasta jouluna. Sisustuksena on italialaisen tyylikästä, mm lattiat ja kaapistot ovat puuta. Ja kaikki on täällä itse rakennettua. Käsittämättömän hieno mesta. Andrea sanoi vaatimattomasti, että meillä taitaa olla hänen mielestään saaren kaunein huone. Yhdyn näkemykseen. L:kin pudisteli päätään ja hoki että ei hitto mikä mesta.

Meijän talo (se ei oo numero vaan sillä on nimi: Manilyn)

Meijän terassi

Meijän terassilta näkee sekä Tepaneen priva beachille..

sekä myös merelle, ja auringonlaskun suuntaan, kuinkas muuten..

Manilynin sisälmykset

Room with a view 🙂

Lisäiloa tuovat pihapiirissä asustelevat koirat. Ja kissat. Niitä on monia. Ruoka-aikaan ovat paikalla ja ansaitsisivat koiramaailman oscarit. Vanhin on kultainen noutaja Spike. Myös muita hauvoja on. Ne ovat hellyydenkipeitä. Yksi lemppari meillä on ylitse muiden, eräs vaalea hauva jolla on vikaa leukaperissä. Joko sillä on synnynnäinen vika, tai sitten sille on käynyt huonosti joskus. Ihana otus, ja niin nätti. Meillä on L:n kanssa koko ajan kädet jonkun kissan tai koiran turkissa. Ja sitten syödään samoilla näpeillä. Osa näistä on ihan ulko- ja eikenenkään-otuksia, eikä me muisteta minkään käsidesin kanssa täällä koko aikaa heilua. Saapi nähdä saadaanko mitään sanktioita huolimattomuudestamme. Hope not.

Vanha herra Spike

Ihana kettumainen Chicca

Relaxing on Malapascua

Lentävä koira

Muuta lajia edustava karvainen kaveri. L tarjosi sille uudelleensijoittumispalvelun, kun M ei suostunut jakamaan huonetta tän kans..

Majoituimme satulinnaamme ja söimme lounaan Vittorion baarissa. Pastaa, obviously :). Ihailimme arskanlaskun talomme terassilta ja Illansuussa käytiin viemässä kamat suklukeskukseen aamua varten. Keskuksella on myös hyvä ravintola ja baari.

Seuraavana aamuna heräsimme ihanaan näkyyn,  sängystä näkee suoraan aamuauringon valaisemalle siniselle merelle. Aamupalan jälkeen sukeltamaan Thresher Shark Divers –sukelluskeskuksen kanssa. Keskus on saaren suurin ja lähellä Tepaneeta, joten siksi kätevä. Teimme kaksi sukellusta ruotsalaisen Ludden opastamana, ja nyt ollaan ihan eri sfääreissä kuin Boracayllä. Paljon nähtävää, elämää, värejä ja koralleja. Malapascuan ympärillä on paljon laadukkaita ja tunnettuja sukelluskohteita, vedenalaista näkemistä riittäisi helposti ainakin pariksi viikoksi. Ja meillä on vaan viikko, kääääääääk. Loppupäivän chillailimme ja M räpsytteli kamerallaan taas auringonlaskukuvia. Muutaman otin..

Eka opiskellaan vene..

..sitten sukelluskohde…

..sitten lähdetään…

…päästään veteen…

.. ja viimein kala katsoo ihmistä ja ihminen kalaa. On se ihmeellistä. Ja hauskaa, näissä olosuhteissa.

M:n feivöritti pufferfish eli pallokala. Söpö kun mikä.

Taas yks merietana. Näitä tulee kaikissa väreissä ja eri kokoisina.

Suomalainen L ja ruåtsalainen L

Lisää Malapascuan versioita..

Seuraavana aamuna taas sukeltamaan, lähdettiin päiväretkelle Calanggaman-saarelle. Siitähän se riemu repesi. Hieno seinäsukellus, äärimmäisen hyvä näkyvyys (ehkä 40 metriä) ja seinän päällä upea koralliriutta. Ei virtausta, vaan helppoa, hauskaa ja kaunista sukellusta. Sukellettiin L:n kans eri ryhmissä kun mä suklasin nitroxilla ja L ilmalla. No ei menoa haitannut, muutoin oltiin koko päivä yhdessä. Sukellusten välillä rantaudutiin grillilounaalle Calanggaman-saarelle ja taas oli pimeistä sysimetsistä saapuneen suomalaisturistin vaikea pysyä nahoissaan. Silmille läväytetään vinhaa vauhtia entistä käsittämättömämpiä kuvituksia omalle käsitykselle sanasta paratiisi ja kun siellä sitten on, ei riemulla ole rajoja. Kirkua ei koko ajan voi, muut eivät ymmärtäisi. Kiljun siis sisäisesti riemusta ja koen samalla alustavaa paniikkia ja pahoinvointia siitä, että kohta täältä on lähdettävä. Seurataan myös usein koto-Suomen säätilannetta. Maaliskuu ollut koko ajan pakkasen puolella, ei naurata. Täällä ei muista, miltä pakkanen tuntuu, kun missään olosuhteissa ei ole liian kylmä eikä liian kuuma.

Calanggaman on ihan pikkuinen minisaari. Sitä ympäröi turkoosi meri. Toisessa päässä on vähän palmuja ja toisessa n. parin metrin levyinen ja parin sadan metrin pituinen hiekkasärkkä, joka vaan jossain vaiheessa katoaa mereen.

Että tämmönen:

Karautettiin komiasti perille

Calanggaman taukopaikan suuntaan..

ja hiekkasärkän suuntaan.

Tässä se on. M:n The Paratiisi.

Oudot turistit Suomesta hyppäävät ilmaan.

Nähtiin me kyllä kalojakin..

Mureena

Palattiin suklureissulta naama hangon keksinä kotiin Tepaneehen. Oltiin sovittu, että Vittorio säästää meille vähän lounaaksi tekemäänsä kalaisaa pastakastiketta ja laittaa meille illalla ruuan, mutta sitä ennen M kävi hieronnassa/nirvanassa. Olen käynyt hieronnoissa x-määrässä paikkoja siellätäällä, ja tämä Tepaneen hierontatädin käsittely hyppäsi top3:seen. Kuulemma muutkin vieraat ovat kehuneet, eikä syyttä. Täysin omanlainen tyyli ja ympäristö ei voisi olla parempi. Ja 6 euroa tunti. Milloinkohan me herätään? Upean päivän päätteeksi vielä dinneri kotorannassa a la Vittorio ja aikaisin tutimaan. Seuraavana aamuna on thresher shark – eli kettuhaisukellus Monad Shoal –nimisellä sukelluspaikalla. Suklukeskuksella oltava 05:00, herätys 04:00..

Päivät Boracayllä kuluivat kivasti. Hemmottelupäivän jälkeen läksimme uudelleen sukeltamaan edellisen epäonnisen sukelluspäivän jälkeen. Tällä kertaa olosuhteet olisivat paremmat. Hmm.. 

Sukeltamaan lähti sama 5 hengen porukka kun viimeksikin ja kohteena Yapak 2. Nitroxilla 40 metriin, hukkasin L:n heti alkumetreillä kun virtaus nappasi L:n kiinni. Divemaster Belinda lähti L:n mukana pintaan. Puskin tolkuttoman voimakkaassa virtauksessa omistaja-Willyn ja Julietten perässä. Pikkasen oli epämiellyttävä olo kun pintaan on 40 metriä matkaa ja taistelet kokolailla kaikin voimin ja hengästyneenä virtausta vastaan ja olin huomannut että L ja Belinda eivät olleet enää mukana. Pakko oli siis pysyä Willyn ja Julietten perässä. Näin sentään ohilipuvan haikalan, muutoin ei hirveesti ollut aikaa keskittyä katselemaan maisemia kun piti potkia niin maan p****leesti. Osittain oma vika kun kunto ei oo paras mahdollinen.

Päästiin riutan reunalle, missä virtaus oli edelleenkin voimakas. Meillä oli kaikilla riuttakoukut, ja niillä vaan kiinnitys riuttaan, liiviin ilmaan ja ilmapallona leijumaan ja katsomaan maisemia. Näkyvyys ei ollut kovin hyvä, enkä luottanut koukkuuni, niinpä tarrasin käsilläni koralleihin. Siinä sitä sitten roikuttiin. Nyt tiedä miltä heliumpallosta tuntuu. Jonkun ajan päästä jatkettiin matkaa. W heilutteli käsimerkkejään minkä kerkesi, ja sekä J että minä oltiin vähän pihalla mitä herra viittilöi. Ajattelin että ihan sama, nyt vaan keskityn siihen, että en hukkaa kamuja ja että pääsen yhtenä palana pintaan. Katsoin säiliöpainemittaria ja ilma rupesi olemaan vähissä (70 bar ja n. 32 metriä). Infosin sukelluskamuja, ja W ui luokseni, otti vararegun esiin ja tyrkkäsi sen mulle suuhun. Siinä sitä sitten kiidettiin virran mukana ja minä höngin W:n pullosta ilmaa kuin nälkiintyneenä ilmaisessa buffetpöydässä. Siitä sitä sitten pikkuhiljaa noustiin pintaan. Puteliin jäi ehkä vajaa 10 bar ilmaa (=todella vähän, täysi pullo on 200 bar). No, pintaan päästiin, ja venekin löydettiin, jossa L ja Belinda jo odottelivat. Loppukaneettina todettakoon, että oli yksi M:n haastavimmista sukelluksista.

Free Willy Divingin toimisto

Sukluporukkamme; omistaja Willy, Belinda, Juliette, M

Pikku poseeraus ennen suklulle lähtöä

Iso merietana

Happy divers M, B ja J

Käytiin vielä toisella sukelluksella, ja nyt kyseessä oli suht koht normisuklu. Ei mitään spektakulääriä, mutta kiva, rauhallinen sukellus ja nyt nähtiin jopa koralleja ja kaloja J. Ihan jees.

Belinda ja M

L lähti loppupäiväksi leijailemaan ja M talsi White Beachiä pitkin kotiin. Käytiin illalla syömässä, ja L:llä oli erikoisen suklupäivän jälkeen ollut erinomainen leijapäivä, nyt kuulemma homma sujuu.

Täällois tilaa sullekin, ihan ilman rexonaakin 🙂

Hotlalta tähän ehkä 3 min.

Nää on täällä Oikeita Hedelmiä. Yammy!

Another sunset..

Dinnerin päälle oluet Hobbit Housessa, jossa on ”World’s smallest waiters”

Seuraavana päivänä L lähti aikaisin aamulla leijarannalle jatkamaan harjoituksia. M suuntasi hoitamaan asioita ja nappaili White Beachiä pitkin kävellessään ison kasan screensavereiksi sopivia otoksia. Iltapäivällä menin käymään hotellilla ja L olikin siellä, vaikka ei pitänyt. Leijailut olivat päättyneet ennen aikojaan. Mies kunnossa, leija ei. L oli järjestänyt spektaakkelin, josta rannalla puhuttaneen vielä pitkään. Olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset, L ajatui leijansa kanssa liian lähelle rantaa, väisti toista leijailijaa, tuulenpuuska nappasi miehen, L irrotti leijan ja…… rummut ja pärinää…. sinne se leija lensi rannan sähkölinjoihin. Siihen loppui sen leijan lento. Kuului reipas bzzzzttt, ja leija välähti ja kärvähti. Rannalla kuulemma aika pysähtyi hetkeksi, kun kaikki katselivat näkyä epäuskoisina. Leijan omistajafirma ei oletettavasti ollut järin tyytyväinen. L joutui maksamaan leijan käteisellä, ja se ei ollut ihan pieni lasku se. Kalliimpi kun Hong Kongin lentolippu. Tulipahan maksettua oppirahat. Pääasia kuitenkin, että mies kunnossa. L sattui saamaan tapahtuman kypäräkameralla talteen, ja hän teki illalla hauskan koostevideon tapahtumasta. Sitten jo rupes naurattamaan koko homma. Olihan se nyt aikamoinen näky.. Alla foto, ja lyhyt video löytyy täältä: https://vimeo.com/62041761

L:n leijadisaster. Kyllä on ihan selkeesti sähköjohdot laitettu täällä liian lähelle rantaa…

Iltapäivä meni asioita hoidellessa, L kävi maksamassa leijakatastrofin ja M otti komiasti oman purjeveneen vuokralle (1 tunti 14 euroa). Sillä seilasin saaren edustalla ja komiat oli maisemat. Karautin sillä rantaan Willyn sukelluspuodin eteen, jossa treffattiin L:n kanssa, maksettiin lasku ja moikattiin Belinda ja Juliette. Tänään oli kuulemma ollut todella hyvät olosuhteet ja näkyvyys, meillä kävi huono tuuri olosuhteiden kanssa. W lahjoitti meille vielä sukelluksilta tekemänsä videokoosteen. Ei mennyt ihan putkeen Boracayn suklut mutta toisaalta ei haitannut, ei ollut järin suuria odotuksiakaan. Sukelluskeskus ja työntekijät olivat todella kivoja, joten ei jäänyt paha mieli.

M:n kulkupeli sukelluskeskukseen asioita hoitamaan. Tämmösellä vois tulla kesällä töihinkin.

Lisää näytönsäästö- ja taustakuvamateriaalia

14.3. oli aika jättää Boracay taakse. Aamulla oli pakkaussulkeiset , käytiin aamupalalla, maksettiin hotelli, moikattiin hotellinpitäjä Edgar ja lähdettiin matkaan klo 11:30. Minibussilla satamaan, satamasta laiva mantereen puolelle Caticlaniin, mantereella n. 2 tunnin bussikuljetus Caticlanista Kalibon lentokentälle, Kalibosta lento Manilaan, Manilasta lento Cebuun ja Cebun kentältä lyhyt taksimatka yöpaikkaan. Kaikki toimi oikein hyvin ja ajallaan, ja oltiin perillä Cebun kenttähotellissa n. 20:30 jälkeen. Siisti asiallinen huone, siisti ja hyvä suihku ja wc, ja hinta 22 euroa yö sisältäen aamupalan. Edukasta. Seuraavana aamuna matka jatkuu edelleen kohti Malapascuaa. Siitä lisää tuonnempana. Bye bye Boracay.

Vika rantanäpsy Boracaylta

Vika arskanlasku Boracaylla

Bye bye Boracay!

Ja näitä me nähdään.. Kalibon lentokentän lähtötunnelmaa.

Pää leijailee hattarapilvissä tän päivän kuninkaallisen käsittelyn jälkeen, palataan siihen kohta. Boracay on superlatiiveja kaikista mukavista ja hyvistä adjektiiveista. Aika kuluu hurjaa vauhtia. Ihan turhaan ostin Geo-lehden mukaan lentokentän ärrältä, täällä mitään lehteä tuijoteta, kun haavi auki yrittää ahmia näitä maisemia minkä kerkeää. Että voi sitten kotona kinosten seassa koittaa palauttaa mieleen miltä täällä näyttää, tuoksuu ja tuntuu.

Ekan yön asuimme perusmajapaikassamme Island Jewel Inn:ssä, josta muutimme 2 yöksi saaren toiselle puolelle Bulabog Beachille, joka on varattu leija- ja surffilautailijoille. Tähän aikaan vuodesta tuuli osuu suoraan tuolle rannalle joten olosuhteet kiteilylle ja surffaamiselle ovat täydelliset. Bulabog Beachilla ei ole aurinkovarjoja eikä siellä voi uida ja se on paljon rauhallisempi kuin White Sand Beach. Majapaikastamme Mi Suenosta oli kelpo maisemat Bulabog Beachille, olimme enemmän kuin tyytyväisiä.

Mi Sueno

Maisemat kohdillaan vaihteeks

Mi Sueno, ruskea talo kukkulalla

Pokkaa mullon ainakin

L kiteili kahtena päivänä. Ekana päivänä leija oli liian pieni, tuuli melko voimakas ja puuskittainen ja liikkeelle pääsy vähän haasteellista. Opena oli ranskalainen käkkäräpää Benjamin. Pari tuntia läträttyään pojat päättivät lopettaa siltä päivältä, ja me majoittauduttiin partsille ihailemaan maisemia. Iltapäivällä haahuiltiin vielä White Sand Beachin ”keskustan” puolelle, syötiin ja otettiin jalkahieronnat rannalla auringonlaskun aikaan. Illalla kotiin kävellessämme M löysi paikalliselta hedelmänmyyjältä papaijaa ja aah, makunautinto oli täydellinen. Ei ole papaijan ja mangon voittanutta!

Välineurheiluako?

Bulabog Beach

Dog & the rider

Ending the day in a good way 🙂 . Tunnin jalkahieronta rantsulla 7 erkkiä.

Toisena päivänä L:n kiteopettaja vaihtui itänaapuri-Dimaksi. Leija oli isompi ja tuuli tasaisempi ja niin L nousi jaloilleen ja kiisi leijan vetämänä rantavesissä. M kuvasi minkä kerkesi, ja tänään L pääsi tosi hyvälle jyvälle hommasta. Hauskan ja helpon näköistä hommaa kun sen osaa, mutta opettelu vaatii kyllä runsaasti aikaa, kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Prot käsittelevät leijaa ja lautaa miten päin tahtovat, ja korkeat ja näyttävät taitohypyt ovat kivaa katseltavaa.

Näin se sujuu!

Jee, mä opin!

L ja leija

Helppoa kun sen osaa

M:n base camp leijarannalla

Nääkin oli siellä

L jäi vielä leijailemaan ja M lähti iltapäivällä kotia kohti, kävelin rantaa pitkin, lounastin ja pyörin kaupoilla. Illalla istuin kotirannassa katsomassa auringonlaskua, toisessa kädessä olut ja toisessa banaanipirtelö. Mietin siinä sitten, että loma on ihmisen parasta aikaa. L saapui leijailemasta ja kunnon suomalaisina löysimme tiemme naapurissa sijaitsevan japanilaisen spa:n saunatiloihin. Siellä me sitten saunottiin ihan suomalaisessa saunassa. Tuli kotoisa olo.

Sais täältä ehkä töitäkin. Kuukausipalkka n. 40-55 erkkiä, ja tipit päälle..

Koululaisia kotimatkalla

Lääkkeitä saa ihan kioskin luukulta, apu löytyy vaivaan kuin vaivaan

Paikallinen olut San Miquel

Suomi-sauna se löytyi tästäkin maailmankolkasta

Vähän lisää läträystä saunan päälle

Peruskotimme Boracayssa: Island Jewel Inn. Ei moitteita.

Seuraavana aamuna oli vuorossa eka sukelluspäivä. Siitä tulikin hyvin erikoinen. Meidät haettiin 8:lta trikella (paikallinen kolmipyöräinen sivuvaunullinen mopo) sukelluskeskukseen. Siellä kamojen vaihto ja veneeseen . Täällä homma toimi taas hieman erilailla kun muualla. Sukellustukialuksena toimii paikallinen vesikirpun näköinen banca-boat. Briiffejä ei juuri ollut muuta kuin että max syvyys on 40 metriä.. Henkilökunta kantoi kamat veneeseen. Me sukellettiin nitroxilla, mikä tietty vähän ihmetytti kun edessä oli pari syvää sukellusta, mutta ei jaksettu ruveta vääntämään kättä hapen osapaineista… Eka sukellus piti tehdä Yapak 4- nimiselle seinämälle, seinä alkaa 30 metristä ja jatkuu 70 metriin asti. Mukana oli dive masterinamme hollantilainen Belinda, hänen ranskalainen ystävänsä Juliet, sukelluskeskuksen omistaja Willy sekä itänaapuri Andre. Willyn tehtävä oli johdattaa meidät Yapak 4:lle ja toimia muutenkin ylipäällikkönä.

Kamat niskaan, takaperin kuperkeikka veteen ja alaspäin hiiohoi. Ei nähty sitten yhtään mitään. Ei kertakaikkiaan mitään. Ei ensimmäistäkään kalaa. Ei seinämää. Ei pohjaa. Heti alkumatkasta kävi selväksi, että Willy oli eksynyt, ja niinhän siinä kävi, että sukelluspaikkaa ei löytynyt. Hetken reilussa 30 metrissä pyörittyämme W päätti keskeyttää sukelluksen ja tultiin sitten suht reippaasti ylös. W pahoitteli kovasti ja ilmoitti, että tästä sukelluksesta ei veloiteta mitään. Mentiin veneellä kuvaukselliselle Buka-beachille pitämään taukoa, ja vähän ajan päästä uusi yritys, tällä kertaa kohteena Yapak 2. Kamat niskaan, pyörähdys veteen ja astuttiin vedenalaisen bussin kyytiin. Virtaus oli voimakas ja kiisimme eteenpäin. Nyt näimme vähän pohjaa ja muutaman kalan, mutta en edes jaksanut käynnistää uutta kameraani. Kiisimme vauhdilla ja laskeuduimme ja yhtäkkiä olimme taas 35 metrissä. Ei näkynyt mitään. Ja taas ylös. W pahoitteli todella vuolaasti ja sanoi, että näkyvyys oli kertakaikkisen surkea, ja kävi todella huono tuuri. Meitä ei varsinaisesti haitannut, sillä meillä ei ollut suuria ennakko-odotuksia. Sää oli upea, saimme merimatkan kivalla veneellä ja totesimme sukelluskamojemme olevan kunnossa, joten mikäs tässä päivää viettäessä, vaikka vetten alla ei nähty mitään. Ja ehkä juuri siksi yksi erikoisimmista ja ikimuistoisimmista sukelluspäivistä tähän saakka. Hauskaa. Sovimme tulevamme ylihuomenna kokeilemaan uudestaan.

Loppupäiväksi otimme ryöstöhintaiset aurinkopatjat rannalta ja kärvensimme nahkojamme, käytiin uimassa ja löhöiltiin.

Leirimme palmun alla

L:n water sport shirtin pahis sai meressä uuden lookin

M kävi täällä

Läträystä, osa 287

Lomavarpaat

Island Jewel Inn:n rantapyyhemuotia

Tämä on myös kummitusten suosima lomasaari. Nekin vaihtavat vapaalle ja vetävät valkoisen sijaan värikkäämpää lomakaapua ylle.

Ja sitten se tuli. Auringonlasku. Oltiin Disneyn piirretyssä. Meinasi jo tulla paha olo kun kauneus meinaa mennä yli. Ottaa silmän käteen ja katsoo:

M:n kamera laukoi tauotta otoksia. Ei oltu ainoita rannalla kuvauskojeen kanssa, rantaviiva täyttyi ihmisistä eikä tarvitse ihmetellä miksi. Illalla talsittiin rantsua pitkin kotiin ja käytiin murkinalla.

Harva se ilta on taivas täynnä ilotusta

Tämän päivän eli maanantain 11.3. pyhitimme itsemme hemmottelulle. Aamulla hoideltiin rästiasioita, käytiin vähän Täydellisellä Rannalla napsimassa fotoja ja syömässä ja klo 13 astuimme valoon. Olimme varanneet ihan hotellimme lähellä rannalla sijaitsevasta Bella Isa Spasta kornin nimisen King & Queen –paketin. Nimeen se kornius sitten jäikin. Astuimme liukuhihnalle, joka kuljetti meidät läpi hoitojen ilotulituksen. Ensin kropan kuorinta (body scrub). Sen jälkeen kokohieronta omavalinnaisella hierontaöljyllä. Hieronnan jälkeen kasvohoito. Sitten täysi jalkahoito hierontoineen ja kynsihoitoineen. Lopuksi vielä hiusten ja päänahan hemmottelua. Näihin saatiin kulumaan aikaa 4,5 tuntia. Taju lähti sen seitsemän kertaa. Hoitotädit osasivat hommansa ja tyylikäs ympäristö kruunasi kokonaisvaltaisen, kaikkia aisteja kuormittaneen euforian.

The White Sand Beach eräänä maaliskuisena aamuna 2013.

Mä silmät luon ylös taivaaseen..

Ku ei vaa voi olla hehkuttamatta, anteeks..

Bella Isa Boracayn spa-fiiliksiä

Eikä tässä vielä kaikki! Pakettiin kuului hoitojen lisäksi auringonlaskupurjehdus. Paattimme nimi oli Peace & Love ja se oli todella metka katamaraanityyppinen purjevene (te purhehtijaihmiset katsokaa kuvista, te kyllä tiedätte paremmin, ei meillä oikeasti ole mitään hajua mikä vene oli kyseessä). Se meni hurjaa vauhtia ja on kuulemma voittanut paljon purjehduskisojakin. Hieno kokemus tämäkin kiitää vetten päällä auringonlaskun aikaan. Rupeaa jo kohta itseäkin ärsyttämään kun kaikki on koko ajan niin älyttömän kaunista.

Nopsa paattimme Peace & Love

Purjehduksen jälkeen meidät käytettiin vielä Spa:ssa jalkapesulla, ja paketin viimeinen osio oli 3:n ruokalajin kynttiläillainnen rannalla Blue Mango –ravintolassa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, en kehtaa tähän enää muuta sanoa. Pisteenä iin päälle saimme Spa:sta vielä lahjakassin, joka sisälsi hierontaöljyä, käsintehdyn saippuan sekä sinisen sarongin. Leijailimme hotelliin jalat hädintuskin rantahiekkaa koskettaen toipumaan tästä Ultimate Pampering –päivästämme. Hih, King & Queen –package. Todellakin.

Matka HK:sta filippiineille sujui käsikirjoituksen mukaan. Cebu Pacific Air:in lento ensin Manilaan ja sieltä Kaliboon. Kalibossa hypättiin minibussiin ja ajoimme sillä 2 tuntia Caticlaniin. Maisemat ja ohikiitävät kylät olivat mahtavia auringon laskun valaistuksessa. Caticlanista vielä paikallisella banca-veneellä lyhyt ylitys Boracayihin. Koko matkaan hotellista hotelliin meni 11 tuntia. Cebu Pacific Airin lennot olivat hauskoja, molemmilla lennoilla lentoemännät järjestivät kilpailun: ken ensin näyttää pyydetyn esineen, voittaa mahtavan CPA:n travel organizerin. Wow. Paikalliset olivat innolla mukana ja kun emot pyysivät näyttämään 8 sormea, kaikilla matkustajilla oli sormet  ylhäällä. Tän vois kopsata Finskille, sais varmaan suuren suosion.

Matkantekovälineitä:

Kalibon minikokoinen lentokenttä

Saavuimme Boracayhin juuri kun tuli pimeää, joten näkisimme vasta seuraavana aamuna, mihin olimme tulleet. Kirjauduimme majapaikkaamme Island Jewel Inniin, asetuimme taloksi ja käytiin dinnerillä yhdessä rannalla olevista tunnelmallisista pikku ravintoloista ja sitten taju kankaalle.

Nukuimme kellon ympäri. Aamupäivällä saimme itsemme liikkeelle ja kävelimme muutaman askeleen Inn:istä rannalle. Sitten näimme tämän:

Maisemat täydelliset. Ilmasto ja lämpötila täydelliset. M ei tarvitse takkia sisä- eikä ulkotiloissa! Lämpöä! Aurinkoa! Merta! Ihastelimme maisemaa ja lähdimme tutustumaan saareen. Asumme tämän White Beachin vieressä. Ranta on n 4 kilometriä pitkä, ja hiekka on todellakin valkoista puuteria. Heti rannan takana menee bulevardi, jonka varrelta löytyy kaikkea. Kymmeniä spa:ita, ulkohierontapaikkoja, sukelluskeskuksia, baareja, ravintoloita, matkamuisto- ja vaatekauppoja, majoituspalveluja ja aktiviteettimahdollisuuksia. Kaikkea. Ja paljon. Kävellessä moni tulee tyrkyttämään venettä vuokralle, snorklausretkiä, aurinkolaseja, koruja ja ties mitä. Ihan rauhassa saa olla, kun vaan jatkaa matkaa ja pudistaa päätään kohteliaasti.

Rantakatua White Sand Beachilla

Ihmiset ovat iloisia. Ja mikseivät olisi, näissä maisemissa.

Kävelimme pari kilsaa rannan vierustietä ja ihastelimme maisemia. Ensivaikutelma on se, että tämä on paratiisi ja täydellinen paikka rantalomalle. Löysimme etukäteen tsekkaamamme sukelluskeskuksen. Kävimme moikkaamassa, meidät otti ystävällisesti vastaan hollantilainen Belinda ja paikka vaikutti meille täydelliseltä. Kävelimme matkalla kymmenien sukelluskeskusten ohi, mutta olimme tyytyväisiä tämän paikan ilmapiiriin ja sovimme, että lähdetään sukeltamaan heidän kanssaan parin päivän kuluttua.

Terveisiä postikortista!

Sitten alkoi sushihammasta kolottamaan. Lähistöltä löytyi japanilainen ravintola ja saimme vatsat täyteen sushia ja tempuraa. Nam. Lähdimme kotiinpäin rantabulevardia ja matkalla pysähdyimme uimaan ja otimme nokoset pehmeillä aurinkotuoleilla. Sitten kotiin minipakkaamaan, muutamme kahdeksi  yöksi toiselle puolelle saarta parin kilsan päähän L:n leijalautaharrasteen perässä. Olisimme toki voineet vaikka kävellä Island Jewelistä saaren toiselle puolelle, mutta saimme leijalautailurannan kupeesta edullisesti majoituksen, johon kuuluu merinäköala, ja päätimme sijoittaa muutaman euron, jotta saadaan ihailla merta, ja L pääsee kätevästi leijailemaan.

Päivä 2 HK:ssa oli laiskempi kuin eka ja agendalla vain yksi pakkorasti: vierailu Pak Tai –temppelissä. Paikka, jonka löysimme vahingossa vuosi sitten, teki meihin lähtemättömän vaikutuksen, ja halusimme käydä katsomassa, onko paikassa vallinnut mystinen taika tallella.

Sää oli tänään(kin) täydellinen ja niinpä päätimme siirtyä Kowloonista HK Islandin puolelle perinteisellä Star Ferry –lautalla. Lauttamatka kestää muutaman minuutin ja maksaa kokonaiset 20 senttiä, ja majesteetilliset maisemat molemmin puolin kuuluu hintaan. Liikkuminen HK:ssa on muutenkin äärettömän kätevää ja edullista. Metroverkosto on kattava, luotettava ja siisti. Metrolipun hinta on keskustan alueella halvimmillaan 90 senttiä. Ruuhka-aikaan metroja kulkee tauotta. Myöhästyimme yhdestä metrosta, ja aloin kaivamaan kameraa laukusta, ja seuraava metro saapui laiturille varmaan 30 sekunnissa. Hupaisaa. Metrojuna on yhtenäinen päästä päähän ja voi olla pisimmillään 130 metriä. Jos on kiire, jo metrojunassa voi kävellä pitkän pätkän. Metroasemat ovat valtavia. Exitejä voi olla enimmillään useita kymmeniä, ja joka paikassa on viittoja opastamassa mistä exitistä pitää mennä ulos riippuen siitä, mihin haluaa päästä. Kävelytunnelit ovat todella siistejä, miellyttäviä ja valoisia ja maan alla ei tarvitse väistellä muuta liikennettä. Paikoin on myös rullaportaita ilman niitä portaita (mikäliehihna se suomeksi onkaan). Ja niistähän M pitää. Eteenpäin pääsee ilman ainuttakaan lihaksen liikauttamista.

Aamuinen maisema huoneesta:

Nalletkin ovat täällä Suuressa Maailmassa suuria.

Veden yli Star Ferryllä:

Hong Kong Islandin puolella liikennöivät myös hauskat kaksikerroksiset raitiovaunut. Reittiverkosto on helppo ja ratikkalippu maksaa 23 senttiä. Vaunuun mennään sisään takaovesta ja ulos etuovesta, ja maksetaan lähtiessä pudottamalla riittävä määrä kolikoita lippaaseen. Myös busseja on paljon ja verkostot kattavat. Liikkumisen infra on ihailtavan tehokasta, helppoa ja selkeää. Helsingissä eksyy helpommin.

Ratikat ovat kaksikerroksisia, ja ticket to ride maksaa 23 senttiä.

Takaisin Star Ferrylle. Leppoisan lauttamatkan jälkeen hyppäsimme ratikkaan ja matkustimme vanhasta muistista sinne, missä oletimme temppelin olevan. Muistimme hyvin, pari suunnan kysymistä ja temppeli löytyi. Se on melko pieni, mutta jotenkin lumoava. Pyörimme temppelissä ja tapasimme erään uusiseelantailaisen miehen, joka peredytti meidät rukouksen saloihin. Tuolla sytytetään suitsukkeita vaurauden jumalille, tuolta voi pyytää hyvää terveyttä, tuolta pitkää ikää. Kätevää.

Temppelin sisäänkäynti, portailla temppelin kissa-asukas

Yksi jumalista:

Mekin suitsuteltiin

Tapasimme myös temppeliä vetävän tutun herran, jonka tapasimme viimeksikin. Kovasti koitettiin jutella taas niitä näitä vaikka hieman kielimuuria oli. Kun kerroimme olevamme häämatkalla, hän halusi antaa meille lahjan, L sai hienon lohikäärmeamuletin ja minulle hän ojensi kauniit vihreät jadehelmet. Halusimme antaa jotakin vastalahjaksi mutta hän kieltäytyi visusti. Kiitimme kauniisti, kiertelimme vielä temppelissä ja nautimme tunnelmasta. Jep, lumo oli tallella. Jos ja kun vielä HK:n tullaan, on temppeli aina vierailulistalla. Tunnustettava on, että meillä ei ole mitään hajua, mitä uskontoa temppelissä harjoitetaan, mutta tarinat ja legendat ovat kiehtovia.

Fiiliksiä temppelistä:

Temppelin vetäjä Simon Lo, jonka käyntikortissa tittelinä on Chinese Fortune Teller.

Jatkoimme maleksimispäiväämme. Pyörimme markkinakadulla ja pidimme picnictauon ison urheilukentän laidalla, jossa oli paljon eläkeläispappoja aikaa tappamassa. Sovittiin hyvin joukkoon. Siitä Star Ferryllä kotiin Tsim Sha Tsuin puolelle ihailemaan auringonlaskua ja käytiin hotellin ilmaisantimilla. Päivän lopuksi vielä ihana tunnin jalkahieronta.

Töihin tiedoksi: Jos on Recallin laatikoita hukassa, Hong Kongin pääpostin aulassa pyöri pari eksyneen näköistä lootaa..

Markkinahumua HK:n malliin

Hepan- ja muiden otusten lihaa myydään ihan Manskun levyisen kylänraitin vieressä. Terkkuja vaan sinne terveysviranomaisille, että ehkä vois chillata vähän.

L haukkasi palan omenaa.

Jasmiiniteeostoksilla

M löysi mielenkiintoiset opukset, ohjeita sadan vuoden takaa. Näitä nyt sitten opiskelemme innolla.

Päivän päätteeksi jalkahierontaa Top Comfortissa. Ja oli kyllä tosi TOP!

Iltafiilistelyä vikana HK-iltana

Ilmojen puolesta HK näytti parhaat puolensa. Joka päivä oli kirkas, aurinkoinen sää ja lämpötila yli 20. Kävi tuuri. Seuraavana aamuna muuttopäivä Filippiineille Boracayhin, ehdittiin torkahtaa pari tuntia.

Hei hei Hong Kong, nähdään taas!

Hong Kongista (aka M:n kielellä Hirveen Kiva) tuli yksi mun lempparikaupungeista, kun vuosi sitten käytiin täällä ekaa kertaa. Nautin, kun ympärillä on pilvin pimein ihmisiä ja vilinää ja kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä.

Ehtana city-immeisenä mua ei kovin helposti eksytetä näissä suurkaupungeissa. Pään sisäinen kompassi toimii paremmin kuin hyvin ja L on tyytyväinen, kun ei tarvitse säätää ja huolehtia suunnistamisesta.  Karttaakaan ei ole pahemmin tarvinnut vilkuilla ja L ihmettelee, miten kykenen muistamaan kadunkulmat jos niistä on kerran kuljettu ohi. Mutta auta armias jos mut lyödään keskelle haja-asutusseutuja (tai vielä pahempaa: keskelle luontoa), niin ei mitään toivoa löytää perille..

Kaksi vuorokautta HK:ssa on hujahtanut, ja ollaan ehditty tehdä ja nähdä vaikka mitä. Alla kuvia, jotka kertovat  enemmän kuin. Varoituksena etukäteen: olen hulluna pilvenpiirtäjiin.. Mutta pakko kertoa hotellista. Wow. Olimme vaikuttuneita. Osasin kyllä varaajana odottaa paljon ekalta hanimuun-hotlalta, mutta en ihan näin paljoa… Hotellimme on Panorama Kowloonissa Tsim Sha Tsuin alueella. Hotellissa on 39 kerrosta. Meidän huone on 3701, joka on korkeimmassa asuinkerroksessa. Saimme kulmahuoneen joka on suurempi kuin muut saman luokan huoneet. Ikkunat on kahteen suuntaan lattiasta kattoon ja näköala on huikea. Meillä muutaman ylimmän kerroksen asukeilla on oma luotihissi yläkerroksiin, joten hissejä ei tarvitse odotella. Huonehinta oli tyyriinpuoleinen, mutta kohtuullinen ottaen huomioon, että se sisältää mm. ensiluokkaisen aamiaisen the View:lla, netin, minibaarin sisällön, junalipun lentoasemalle, ruoka- ja juomatarjoilun iltasella jne jne.

Ekana iltana näköalamme nähneenä muutimme suunnitelmia ja päätimme telkeytyä huoneeseen loppuillaksi. Ovelta kuului koputus ja sisään kannettiin pullo punkkua ja suklaata, ja olo oli kuninkaallinen. Siinä sitten aseteltiin sohva ikkunan eteen ja mutustettiin eväitä tuijotellen epäuskoisina ja mykistyineinä Hong Kongin siluettia. HK:ssa on molemmin puol jokke jokailtainen valoshow, ja sitä ihailimme omasta huoneesta. Äsken oltiin kotona ja nyt ihailemassa upeaa Suuren Maailman maisemaa. Pienet lentokoneille, jei!!

Maanantai-aamuna herättiin ajoissa. HK:n aika on +6 tuntia kotoaikaan. Ei ollut jetlagia. Päivän ohjelma sisälsi käynnin the Peakillä (korkea näköalakukkula), josta on upeat maisemat yli Hong Kongin. Teimme myös kävelyretken Peakin ympärillä, ja reitillä tuli esiin toinen toistaan upeampia näköaloja. Peakin jälkeen mentiin Hong Kong Parkiin (sopivan pieni pala luontoa M:lle cityn keskellä), ja illalla olin järjestänyt L:lle yllätyksen (Saryn ystävällisellä avustuksella, kiitos Sary!): L pääsi taekwondotunnille, jossa L potki menemään hiki päässä ja onnellisena. Treenien jälkeen oli sopivaa vielä päivän päätteeksi käydä Bruce Leen patsaalla Avenue of Starsilla. Siellä me kuvattiin Brucea ja lyhyet kiinalaiset halusivat kuvauttaa itseään L:n kanssa. L oli melkein Brucea suositumpi :).

Let the pics tell the story:

Da room with da view:

Ja toinen ikkuna toiseen suuntaan:

Ja sama ehtoolla laservaloshown aikaan:

Retkipäivä the Peakille (wauuuuu!!):

Sanoinko jo, että tykkään pilvenpiirtäjistä..?

Pömpeli, jonka katolta ihaillaan maisemia:

Muista viedä koirasi koiran vessaan.. (siis what? minne???)

No tänne:

Epämääräinen paketti kävelyreitin keskellä. Onneksi poliisilla näytti olevan homma hanskassa.

Hong Kong Park (nature as M likes it):

Kyseessä ihan selkeesti töyhtöhyypikäslajeja:

Three amigos:

Pilvenpiirtäjistä riehaantuva outo turisti matalan rakennuskannan Suomesta:

View alhaalta ylös:

Niin kaunista, niin kaunista. Kun taivutat pääsi ylös, näät taivaan sijaan tämän.

Jotkut halailee puita, toiset jotain muita:

Hikiset mutta onnelliset taekwondokat treenin jälkeen:

Kovista kovin kungfu-miäs, se on Bruce itte

M Avenue of Starsilla. M happy.

Hypätkäämme ajassa hieman taaksepäin. Tarkemmin sanottuna perjantaihin 1.3.13. Tällöin sanoimme toisillensa ”tahdon”, ja kas, niin meistä tuli aviopari.

Ei stressiä, ei kiirettä eikä hermoilua, vaan ihana päivä rakkaan kanssa. Päivän järjestelyt sujuivat kuin tanssi. Aamu alkoi kotona sampanjalla, jonka jälkeen kävin meikissä ja kampaajalla. Iltapäivällä maistraattiin, jossa tahdoimme ihan kahdestaan, ja vihkijän lisäksi  läsnä oli kaksi todistajaa maistraatin puolesta. Uunituoreena avioparina siirryimme ensin valokuvastudioon ja sitten häädinnerille.

Vaikka toisaalta kaipasimme läheisiämme ja ystäviämme, päivä oli meidän näköisemme ja nautimme joka hetkestä ihan vaan kahdestaan ilman kiirettä. Illallisen jälkeen oli aika lähteä kotiin hääyön viettoon. Seuraavana (hyvin aikaisena) aamuna hääpäivän kiireettömyys oli tiessään ja meitä odotti The Urakka: pakkaus 5 viikon matkalle ja koti kuntoon. Vaikka oli koko päivä aikaa, niin kiire tuli. Koneeseen kuitenkin ehdittiin, ja nyt ollaan jo Hong Kongissa, josta kertomus jatkuu tämän newsflashin jälkeen.Reissusta tulikin siis häämatka :).